Kesä on tässä ja nyt, missä minä olen?

Jasmiini kukkii, salaatti rehottaa.
Kissa kuuntelee portailla.
Elämmme hitaasti.
Sirkka Selja

Olenko minä ainoa, jolla on kesällä pienoinen stressi siitä, että ehdin varmasti nauttia ohi kiitävästä kesästä? Nuuhkin kiihkeästi omenankukkia ja hups, ne menivät jo. Hipelöin iki-ihania syreenejä ja noukin kiehtovia kieloja ja voi ei, nekin ovat jo ’aikuistuneet’. Nyt tuijotan satoja pionin nuppuja pihallani enkä uskalla lähteä kotoa, etteivät ne vain kukkisi minulta salaa. Murehdin taivaallista kirsikkapuutani, joka aloitti ja  päätti uskomattoman vaaleanpunaisen juhlansa silloin, kun olin matkoilla kolme päivää. Magnoliakin räväytti ylenpalttiset kukkansa esille juuri ennen kovaa rankkasadetta eikä oikein toipunut siitä.  Ihmeellisen ihastuttavat ja tuoksuvat hetket tulevat ja menevät. Apua. Ehdinkö mukaan?

Runoilijat ovat aina osanneet pysäyttää meidät herkullisen pienten hetkien nautiskelijoiksi.
Minä saan runoista outoa lohtua juuri siihen, että kestän sen, että mikään ei oikeasti kestä kuin hetken. Ymmärrän toki teoreettisesti hyvin sen, että elomme ihanuus on kätkettynä juuri siihen, että osaamme tarttua ainutkertaiseen hetkeen täysillä. Nauttia siitä mikä on eikä olla huolissaan siitä, että kohta sitä ei enää ole. Minä en vielä täysin osaa, varsinkaan kesän kukkaloiston väliaikaisuutta en tahdo millään hyväksyä. Sieluni asuisi mieluiten ikuisessa kukkaparatiisissa. Mutta olen luvannut itselleni olla rehellinen teille tässä blogissani ja nyt sitten tiedätte, että tätä asiaa vasta harjoittelen vauva-askelin. Ainakin haluaisin, että palvomani pionit olisivat yhteistyöhaluisia tänä vuonna, etteivät räväyttäisi lautasen kokoisia taideteoksiaan vain muurahaisten iloksi. Paitsi että ne ovat tänä vuonna niin etuajassa, että olen juuri silloin työmatkalla Irlannissa!

Kukapa ei rakastaisi pioneja! Ne hurmaavat tuoksuvalla ylenpalttisuudellaan ja värien uskomattomalla herkkyydellä.

Kuulen – kuinka en kuulisi – 
lintu, lintujen  lintu.
Puun ja ruohojen uni on.
Nyt syttyy tähti, nyt herää sydän 
ja laulaa lintujen lintu.
Eila Kivikk’aho

Ikuisuus on jotenkin niin huima käsitys, että sen miettiminen saa minut myös pysähtymään ja huomaamaan sekunnin, hetken, jo melkein ohitetun ajan. Kesä on meille pohjolan asukkaille sellaista hurmaavaa poikkeusaikaa, että jotenkin meidän kannattaisi kollektiivisesti pysähtyä ja nauttia siitä ihan jokaisella solullamme. Ja niitä on paljon. Jos voisin, kieltäisin meiltä kaikilta kesällä riitelyn, ipadillä räpläyksen, autojonossa tuskailun, telkkariohjelmista narisemisen ja säästä voivottelun sekä kaiken sellaisen, joka vie huomion muualle kuin tuoksuvaan ihanuuteen ympärillämme.
Sillä Suomen kesää kauniimpaa ei löydy mistään.

Omenan kuoressa on reikä.
Jos siihen painaa korvansa kiinni
ja kuuntelee tarkasti,
voi veden ja tuulen ääniltä erottaa
astioiden helinää.
Toukka tiskaa.
Risto Rasa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *